Uskaltaako mitä? Ehkäpä pienen pieni Who-hou olisi paikallaan, nimittäin Jere on ollut nyt yhtäjaksoisesti yli 4 kokonaista viikkoa ontumatta eikä tytötkään ole onnistuneet itsensä telomisessa. Maxikin pääsi vielä jatkoajalle.
Päätin olla murehtimatta Jeren leikkaamattomasta jalasta. Se ei ollut yksiselitteisesti ristisidevaurio ja oma henkinen tasapainoni ei vain pysty käsittelemään uutta leikkausta, toipumista ja uutta kuntoutusohjelmaa näin pian. Syötin sille kolmen viikon kuurin Rimadyliä ja jäin odottelemaan. Se lopetti käytännössä ontumisen jo kahden viikon kuurin jäljiltä, mutta syötin vielä viikon lisää. Odottelin viikon päivät ja annoin tuon öhötellä mökillä lomalla omia menojaan omaa tahtiaan mökin ja rannan väliä. Toimintasuunnitelma oli jo valmiina mikäli se olisi aloittanut ontumisen välittömästi kuurin jälkeen, mutta siihen ei onneksi tarvinnut turvautua. Oltuaan viikon ilman tulehduskipulääkettä eikä havaittavaa ontumista tai muutakaan könkkäämistä ilmaantunut päätin aloittaa sen lenkittämisen ja erityisesti fyssarimme niin lämpimästi suositteleman ravaamisen. Jere siis ravasi ja minä hölkkäsin. Ensimmäinen lenkkimme oli 2-300 metriä, josta se hölkkäsi pariin otteeseen parikymmentä metriä kerrallaan. Lenkin jälkeen vielä hieman venyttelyä ja lihasten hieromista. Se oli illalla mielestäni hieman könkkä ja jo oitis huolestuin. Aamulla se kuitenkin liikkui kuten edellisenäkin aamuna, joten könkkäys oli (niin hullulta kuin se kuullostaakin) pelkkää uuden liikunnan aiheuttamaa lihasten jäykistymistä. Tästä alkanut liikuttaminen on jatkunut nousujohteisesti siten, että lenkin pituus on tänä päivänä kolmisen kilometriä, joka tosin mennään remmissä, ja siitä hölkätään muutamassa pätkässä kilometrin verran. Rimadyl-purkkiin ei ole tarvinnut enää kajota. Joka toinen päivä ravataan ja joka toinen päivä tehdään puolen tunnin ylämäki-alamäki-metsälenkki.
Niin, että uskaltaako olla helpottunut ja uskoa mahdolliseen käänteeseen positiiviseen suuntaan?